Jumalallinen väliintulo

Tiedätkö sen tunteen, kun pitkään olet hiljaisesti tiedostaen toiminut itseäsi vastaan. Kulkenut laput silmillä suuntaan jonka tiedät olevan sinulle väärä, perustellen toimintaasi itsellesi siten että näin kuuluu toimia, koska näin sinut on pienestä pitäen ehdollistettu järjestelmässä toimimaan, jotta olisit yhteiskunnan loppuun hiotun koneiston mahdollisimman tuottava osanen. Maailmankaikkeus tarjoilee sinulle enemmän ja vähemmän hienovaraisia merkkejä, että nyt on aika tehdä täyskäännös, mutta valitset sivuuttaa nämä kerta toisensa jälkeen, kunnes tulee se päivä jolloin sinut ikään kuin tönäistään jättimäisellä sormella kumoon ja siinä sitten sätkyttelet kuin selälleen käännetty kovakuoriainen, etkä mahda enää millekään mitään.  Olet pakotettu päästämään irti kaikesta. 

Pitkään taas hakenut paikkaansa, kuulostellut tarkoitustaan tai kuinka sitä toteuttaa. Ollut tietoinen siitä että sille on tehtävä tilaa, muttei ole rohjennut sitä alkaa tekemään. Pelännyt päästää irti ilman turvaverkkoa. Entä jos tippuu eikä nousekaan lentoon? Kuka auttaa niitä joille minusta ei nyt riitä?  Jumalallinen väliintulo. Pudottaa polvilleen kirjaimellisesti. Pakottaa auttajan autettavaksi. Pysähtymään, hiljentymään, kuuntelemaan. Onko tarkoitus että nykyisessä paikassa pakotetaan niin ahtaalle, että on pakko lähteä liikkeelle? Murtaa kuorensa että on tilaa kasvaa. Tulla siksi ihmiseksi joksi on tarkoitettu. 

Kuitenkin havahtuu itsessään siihen että heti kun vapautuu tilaa hengittää on automaattiohjauksella haalimassa lisää stressiä. Tuttua ja turvallista. Mikä on tuon mekanismin taustalla? Pelko siitä että avautuvaan tilaan voisikin syntyä jotain aivan uutta ja ennen näkemätöntä? Ehkä jotain omaa. Sellaista joka tekee minusta minut.