Ronja Beata

Mieheni loputon kiinnostus taivaankappaleisiin on saanut minut silloin tällöin leikkimään seuraavalla  ajatusketjulla, jonka yritän tähän nyt purkaa ja jäsennellä itsellenikin paremmin ymmärrettäväksi. Koska valo kulkee 299 792 km sekunnissa, näemme esimerkiksi auringon sellaisena kuin se oli noin kahdeksan minuuttia sitten.  Joku taivaalla näkemämme tähti on siis saattanut räjähtää jo miljoonia vuosia sitten.  Valovuosi on matka, jonka valo kulkee yhdessä vuodessa, noin 9,46 biljoonaa kilometriä. Jos siis kuvitellaan että joku katselisi meitä valtavalla teleskoopilla 9,46 biljoonan kilometrin päästä, hän näkisi maailmamme sellaisena kuin se oli vuosi sitten. 18,92 biljoonan kilometrin päässä nähtäisiin jo entiseen normaaliin.  Siis kun joku katselee riittävän kaukaa, hän saattaa nähdä ensisuudelmasi, ensiaskeleesi, syntymäsi hetken tai vaikkapa isovanhempiesi ensikohtaamisen. Kun katsoo riittävän kaukaa,  voi nähdä dinosaurusten aikaan. Tavallaan siis jokainen hetki, riippumatta siitä

Tarve vapauttaa itsensä vanhasta tavastaan olla, tehdä asioita ja ilmaista itseään. Vailla tietoa siitä millainen uusi tapa on. Vapaus antaa sen löytää uomansa luonnostaan.  Muotoutua sellaiseksi kuin se kussakin hetkessä on hyvä, ilman ennalta määrättyä suhdekehystä:  "tuollainen minä olen", "näin minä toimin". Vapaus keskittyä asiaan kerrallaan.  Luottaa siihen että muut asiat voivat järjestyä parhain päin vaikka päästäisin kaikki langat käsistäni. Luopuisin tarpeestani kontrolloida kaikkea. Tuntuma siitä ettei luotettujen opettajien viisaudesta ole enää ammennettavaa.  Että on opittava luottamaan itseensä.  Annettava vanhojen määritelmiensä siitä miten tulisi olla ja elää, väistyä pois tieltä. Kuunnella sisäistä tietoaan.  Levittää siipensä ja antautua niiden varaan.