Ronja Beata

Jos sanotaan että ihmiskunnan tai pikemminkin meidän kaikkien yksilöiden tässä ihmiskunnassa tulisi katkaista langat niihin jotka eivät osaa meitä pyyteettömästi rakastaa, vaan ovat tietoisesti tai ymmärtämättömyyttään ehdollistaneet meidät uskomukseen, että meidän tulisi tehdä jotain tuon rakkauden eteen. Taivuttava heille mieleiseen muottiin ollaksemme rakkauden arvoisia. Riittäisikö lankojen katkaisemiseksi se että sen sijaan että julistamme katkaisevamme välimme heihin, tulemme ehdollistumisestamme tietoisiksi, huomaamme sen vaikutuksen päivittäisissä toimissamme ja alamme toimia toisin. Osaamme pysähtyä ajoissa huomaamaan sen hetken, kun olemme tekemäisillämme itseämme vastaan. Herkistymme kuulemaan sen pienen suuren äänen, joka tähän asti on saanut meidät toimimaan itseämme vastaan velvollisuudentunnolla, syyllistämisellä ja sen pyyteettömän rakkauden janoamisella, jota vaille olemme aina jääneet ja tulemme aina jäämään, jos jatkamme sen etsimistä väärästä paikasta. Heille jo

Tänä aamuna koiran herätellessä lenkille, tajuntaani tulvahti jostain biisin katkelma "All I need, is a rhythm divine". Enrique Iglesias ei ole koskaan istunut musiikkigenreeni eli päähäni ei normaalisti eksy tällaisia korvamatoja ja kappaleen alkuperäinen sanoma viitannee ihan johonkin toisaalle kuin oma tulkintani tästä yksittäisestä lauseesta, joten valitsen mieltää tämän viestiksi korkeammalta itseltäni tai miksi tätä nyt ikinä halutaan kutsuakaan. Jumalallinen rytmi on kaikki mitä tarvitsen.  Viimeinen päiväni työelämässä on ihan pian käsillä, joten oman juuri itselle oikean rytmin kunnioittaminen mahdollistuu hieman enemmän. Ehkäpä myös flow-tilaan pääseminen ja oman värähtelytaajuuden nostaminen. Olen vastikään löytänyt myös äänen voiman. Tullut hankkineeksi pari ihmeellistä soitinta, jotka kai rituaalirummuiksi lokeroidaan. Niiden ääni on saanut ilon läikähtelemään sydämessäni ja palauttaa nopeasti läsnäolevaksi tähän hetkeen, jos olen hukkumaisillani tunteiden ja aja

Mieheni loputon kiinnostus taivaankappaleisiin on saanut minut silloin tällöin leikkimään seuraavalla  ajatusketjulla, jonka yritän tähän nyt purkaa ja jäsennellä itsellenikin paremmin ymmärrettäväksi. Koska valo kulkee 299 792 km sekunnissa, näemme esimerkiksi auringon sellaisena kuin se oli noin kahdeksan minuuttia sitten.  Joku taivaalla näkemämme tähti on siis saattanut räjähtää jo miljoonia vuosia sitten.  Valovuosi on matka, jonka valo kulkee yhdessä vuodessa, noin 9,46 biljoonaa kilometriä. Jos siis kuvitellaan että joku katselisi meitä valtavalla teleskoopilla 9,46 biljoonan kilometrin päästä, hän näkisi maailmamme sellaisena kuin se oli vuosi sitten. 18,92 biljoonan kilometrin päässä nähtäisiin jo entiseen normaaliin.  Siis kun joku katselee riittävän kaukaa, hän saattaa nähdä ensisuudelmasi, ensiaskeleesi, syntymäsi hetken tai vaikkapa isovanhempiesi ensikohtaamisen. Kun katsoo riittävän kaukaa,  voi nähdä dinosaurusten aikaan. Tavallaan siis jokainen hetki, riippumatta siitä

Tarve vapauttaa itsensä vanhasta tavastaan olla, tehdä asioita ja ilmaista itseään. Vailla tietoa siitä millainen uusi tapa on. Vapaus antaa sen löytää uomansa luonnostaan.  Muotoutua sellaiseksi kuin se kussakin hetkessä on hyvä, ilman ennalta määrättyä suhdekehystä:  "tuollainen minä olen", "näin minä toimin". Vapaus keskittyä asiaan kerrallaan.  Luottaa siihen että muut asiat voivat järjestyä parhain päin vaikka päästäisin kaikki langat käsistäni. Luopuisin tarpeestani kontrolloida kaikkea. Tuntuma siitä ettei luotettujen opettajien viisaudesta ole enää ammennettavaa.  Että on opittava luottamaan itseensä.  Annettava vanhojen määritelmiensä siitä miten tulisi olla ja elää, väistyä pois tieltä. Kuunnella sisäistä tietoaan.  Levittää siipensä ja antautua niiden varaan.