Varjo

Miksi olen täällä? Onko olemassaolollani jokin suurempi merkitys, vai kertooko sen hakeminen vain egoni pätemisen tarpeesta? Onko ego ruma sana? Vai onko se sittenkin jotain, mikä on kasvanut vuosien mittaan suojelemaan meitä? Suojelemaan elämän jatkumista. Katselen ulos ikkunasta ja mietin miksen saa pihapihlajasta roikkuvia lumen peittämiä marjaterttuja, joissa pikkulinnut usein keinuvat, ikuistettua siten että ne näyttäytyisivät katsojalleen samaan tapaan kuin minulle. Miten ihmeellinen jo pelkästään hahmotuskykymme on ja kuinka vähän sitä ymmärrämme arvostaa. Miten paljon sivuutamme itsestäänselvyyksinä meitä päivittäin ympäröivistä ihmeistä. Luonnon kauneudesta. Kuinka huomioimme kehomme vasta siinä kohtaa, kun joudumme pakollisen pysähtymisen eteen ja sittenkin luovutamme vastuun parantumisestamme jonkun muun käsiin, oivaltamatta sitä, että olemme itse oman kehomme parhaita asiantuntijoita. Olemme vain niin vieraantuneita yhteydestä omaan kehoomme, että sivuutamme moisen mahdollisuuden hörhöilynä tai puoskarointina. Kuinka me nyt oman kehomme päälle voisimme ilman tutkintoja ja titteleitä mitään ymmärtää. Siitä viis, että se on ollut kotimme vuosikymmenten ajan. Kokemusasiantuntijuus kelpaa mielestämme vain vertaistueksi reppanoiden rinkeihin. Ei se vedä vertoja sille, että tuntematon valkotakkinen suo meille kymmenen minuuttia kallista aikaansa, siitäkin puolet näyttöpäätteensä kanssa seurustellen. Julistaa diagnoosin ja valikoi siihen sopivan lääkityksen. Sellaisen jonka avulla jaksaa taas kantaa kortensa kekoon. Täyttää paikkansa koneiston tuottavana osasena.

Kuinka saisimme hämättyä itsemme irti omien kykyjemme kroonisesta kyseenalaistamisesta? Kuinka oivaltaisimme kokemuksellisesti sen, että kehollamme on kyky parantaa itse itsensä ja meillä on käsissämme kaikki avaimet tuon kyvyn aktivoimiseen. Kehomme noudattaa kyseenalaistamatta syötettä jota sille tarjoamme. Jos ajattelemme keskimäärin 50 000 – 70 000 ajatusta vuorokaudessa, emmekä kiinnitä lainkaan huomiota sisäisen, paljolti automatisoituneen, puheemme sävyyn ja sisältöön, on todellinen ihme, että kehomme ja luomamme elämä on siinäkin kunnossa missä se juuri nyt on. Entä jos ryhtyisimme tietoisesti lisäämään tuohon ajatustemme jukeboxiin rakentavampaa, rakkaudellisempaa ja itsemyötätuntoisempaa sisältöä. Tai jopa korvaisimme jonkin sisäisen kriitikkomme sättivistä sloganeista jollain mukavammalla lauseella. Puhuisimme peilikuvallemme kauniimmin ja jonain kauniina päivänä rohkenisimme ja kykenisimme vilpittömästi sanomaan sille ”minä rakastan sinua”. Kuitenkin tuo ihmeellinen keho on ollut mukanamme kaikissa elämämme käänteissä. Vähintä mitä voimme tehdä, on osoittaa kiitollisuutta sitä kohtaan ja syöttää tuolle ihmeelliselle järjestelmällemme rakkaudellisen ja toiveikkaan ohjelmoinnin siitä, että heräämme joka aamu entistä terveempinä ja elinvoimaisempina. Mitä hävittävää meillä on siinä, että heittäytyisimme pitämään tällaista täysin mahdollisena. Vaikka kärsimys, ahdistus ja kipu voi tuntua tutulta ja turvalliselta ja vaikealta päästää irti, kehomme jokainen solu uusiutuu säännöllisesti, mikseivät ne siis uusiutuessaan tekisi meistä terveempiä, kauniimpia, rohkeampia, nuorekkaampia ja energisempiä. Jos tämän kirjoituksen luettuasi edes pienen pieni osanen sinussa on avoin tällaiselle mahdollisuudelle, katson tämän kirjoituksen täyttäneen tarkoituksensa. Kiitos!