Mikä on tärkeää?

Jos tästä ajasta halutaan löytää jotain hyvää, se on kovalla kädellä ravistellut ihmisten arvomaailmaa. Onko elämän tarkoitus kouluttautua yhteiskunnan tuottavaksi koneiston osaksi, tehdä työtä, rakentaa talo, maksaa velkaa, tuottaa yhteiskuntakelpoisia jälkeläisiä, kerätä maallista mammonaa, ehkä eläkepäivillä alkaa elää jos terveyttä riittää ja rahastosalkussa on millä porskuttaa? Kuinka pitkään riittää iloa hienoista titteleistä, statussymboleista ja numeroista pankkitilillä kun istut kalsareissasi kotikaranteenissa pahimmassa tapauksessa ihmisen kanssa josta et edes pidä.

Viime vuosi oli elämäni vaikein. Jouduin kohtaamaan pahimmat pelkoni, näkemään totuudet joilta viimeiseen asti halusin sulkea silmäni, tekemään vaikeimmat ratkaisuni. Nyt kun tämän hämmentävän maailmantilanteen keskellä katson elämääni siltä kantilta, että polkuni tällä matkalla voisi mahdollisesti ehkä piankin olla päättymässä, tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta siitä mitä sain käydä läpi. Sen seurauksena olen oikeastaan tilanteessa jossa minulla ei enää ole mitään menetettävää. Niitä oikeasti tärkeitä asioita en voi menettää. Ne kulkevat mukanani sittenkin kun täältä lähden. Samoin kuin koen rakkaiden ihmisten olevan aina osa minua. Tämän tiedostaminen antaa minulle vapauden olla minä. Siksipä tässä tilanteessa tahdon jakaa eteenpäin ne lahjani mitä minulla on annettavana. Lisään sivustolle meditaatioita sitä mukaa kun niitä syntyy. Toivon niiden auttavan ihmisiä havahtumaan näkemään pintaa syvemmälle, kenties kyseenalaistamaan joitakin asioita ja erityisesti tuovan uskoa omaan voimaan ja tyyntä toiveikasta suhtautumista elämään. Kuitenkin niillä asioilla joihin kohdistamme huomiomme on taipumus lisääntyä.

Ehdimme juuri ennen Suomen sulkeutumista juhlistaa elämää ja rakkautta meille tärkeimpien ihmisten kanssa. Elokuulle suunniteltu hääpäivä vaihtuikin yllättäen maaliskuulle. Sattumaa ei ole.

Elokuinen elegia

Olkaa vapisematta kädet!
Tätä ainetta ei ole varaa
läikyttää pisaraakaan hukkaan.

Sillä elämääni, elämääni minä punnitsen.

Vasemmassa mennyttä raskasta.
Oikeassa tulevaa, tuskin
tuntuvaa, ei edes höyhenen
vertaa, vaan ehkä etäisen
linnun verkkaisen
siiveniskun hennosti
lehahtava pyörre.

Elämääni, nuorta onnellisesti
onnetonta elämääni minä
kostein kämmenpohjin
punnitsen.

Minussa on puutarha,
nopeasti kukkinut,
ja hiljainen nyt.
Minussa on koivu
joka tuhlasi surutta
lehtensä jo toukokuussa.
Surutta, vihellellen, hyräillen.

Tommy Tabermann