Zenos Frudakis - Freedom Sculpture

Jo kauan ennen kuin globaali eliitti alkoi viihdyttää itseään nöyryyttäen maailman kansalaisia brändäämällä kausiflunssaa lukemattomilla eri varianteilla, olen usein ajatellut vielä joku kaunis päivä avautuvani julkisesti kohtaamistani yhteiskunnan epäkohdista. Tuo päivä on nyt koittanut. Harmillisesti aika kultaa muistot ja olen ehtinyt unohtaa useita käymistäni selviytymistaisteluista, mutta ehkäpä pystyn silti tarjoamaan teille jonkinlaisen kokonaiskuvan.

Katson antaneeni oman panokseni yhteiskunnalle. Olen 19-vuotta täytettyäni ehtinyt työskennellä kahvila-konditoriassa, kokannut varuskunnalle, tiskannut isossa hotellissa, ollut ravintola-apulaisena, elektroniikkatyöntekijänä, laatuvastaavana, järjestelmäsuunnittelijan assistenttina, valmistanut laiteasentajana elämää ylläpitäviä laitteita, ajanut jakeluautoa, laatinut työohjeita, ohjannut nuoria ja kehitysvammaisia, opettanut tietotekniikkaa, perustanut yhdistyksen, kirjoittanut hankkeen, hakenut ja saanut sille rahoitusta ja työllistänyt sillä itseni projektin vetäjäksi, kouluttautunut viiteen eri ammattiin, avustanut sokeita, sairaita ja kehitysvammaisia. Olen silitellyt toisten lapsia uneen iltaisin, samalla kun omani on ollut silittäjää vailla. 

Joinakin vuosina olen yhtaikaisesti ollut viiden eri työnantajan palveluksessa silti köyhyysrajalla kituuttaen, koska tällaisia töitä ei yhteiskunnassamme arvosteta vaikka avustettavan elämä on niistä riippuvainen ja avustaja tekee työtä paitsi koko persoonallaan, usein myös fyysisen rasituksen ja henkisen jaksamisen äärirajoilla. Huomatkaa että järjestelmä vedättää ja kiristää kukkaronnyörejä myös avustettavien suuntaan, joten näidenkin elämä on jatkuvaa selviytymistaistelua, jossa avustaja sitten koittaa avustettaviaan parhaan kykynsä mukaan kannustaa ja tukea. Olen huomannut että kiitollisimmat ihmiset ovat niitä, joiden elämä on kaikista vaikeinta. Kun jo sängystä ylös pääseminen edellyttää valtavaa ponnistusta, ei jaksa turhista nillittää.

Se että ihmisten joiden pelkistä päivittäisistä toimista suoriutuminen on vaikeaa, tulisi omata lakimiehen tietotaito ja valtavasti aikaa ja resursseja pelkästään selvittääkseen oikeutensa ja osatakseen hakea heille kuuluvaa apua, on huutava vääryys. Myös se että ihmisten joiden isoa palkkaa nauttien tulisi heitä näissä asioissa ohjata, päällimmäinen missio tuntuu olevan määrärahojen säästäminen ja oman pesän puhtaana pitäminen ja sen raportointi eteenpäin että vähimmäismäärä vaadittuja toimenpiteitä on suoritettu, on aivan nurinkurista. Jos joskus tällaiseen tehtävään jollain ihmeen kaupalla eksyisikin joku hyväsydäminen idealisti, kyllä järjestelmä pistää hänet kahden tulen välissä ruotuun ennemmin tai myöhemmin. 

Polkuni ei ole ollut niin helppo ja suoraviivainen kuin ehkä joillakin. Pintaa raapaistakseni matkan varrelle mahtuu kuusi eri paikkakuntaa, rakennusvirheellinen talo, ero, häpeää, itkua, riitaa, hammastenkiristystä, lakimiehiä ja velkaa. Olen nukkunut lattialla ja nähnyt nälkää. Ryhtynyt töihin joihin en olisi uskonut pystyväni, jotta saan lapseni ruokittua ja vaatetettua. Jaksanut koska ei ole ollut vaihtoehtoa. Kuunnellut sivusta työkavereiden keskustelua ripsiväreistä ja miettinyt hiljaa mielessäni etten koskaan saa kokea sellaista luksusta että itselläni riittäisi kapasiteettia ajatella jotain noin tyhjänpäiväistä. Vaikka eihän toki laadukkaan ripsivärin valinnassa mitään pahaa ole. He sattuivat vaan olemaan tarvehierarkiassa roimasti yläpuolellani. 

Olen silti kiitollinen siitä ettei elämäni ole kulunut tyhjänpäiväisyyksiin. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani.  Siitä että olen saanut tehdä merkityksellistä työtä ja koskettaa lukuisien ihmisten elämää. Olla sokeille silminä ja pyörätuolipotilaille jalkoina. Rohkaista pelokkaita ja lohduttaa surevia. Ja katson siis kantaneeni korteni tämän yhteiskunnan kekoon työpanoksellani, verorahoillani ja lainkuuliaisuudellani. Synnyttämällä ja kasvattamalla lapsen, jonka olen aikoinaan lempeästi tönäissyt samaiselle yhteiskunnan liukuhihnalle, sitä tippaakaan kyseenalaistamatta. Yrittänyt ohjata mukautumaan muottiin, sen sijaan että olisin rohkaissut kasvamaan siitä ulos, omaksi täydelliseksi itsekseen. Ymmärtämättä ettei kaikkia ole samaan muottiin tarkoitettu, kun itsekin olen ensimmäisenä tarjottuun yrittänyt vääntäytyä ja tehnyt itseäni vastaan monta kymmentä vuotta. Muottiinsa sopeutumattomat oireilevat unettomuudella, työuupumuksella ja stressillä. Heihin lyödään leimaksi masennus, ahdistus tai ADHD, sirotellaan päälle muottiin muovaava lääkecocktail ja palautellaan pikkuhiljaa ruotuun. Ne jotka eivät tälläkään suostu muottiinsa taipumaan, saavat leimakseen syrjäytynyt ja osakseen kalliin ostopalvelusosiaalitantan, joka käy heitä säännöllisesti sopimattomuudestaan muistuttamassa, kirjaa tämän raporttiinsa ja unohtaa taas seuraavan kertaan saakka saadakseen itse yönsä nukutuksi. Sopeutumattomat pidetään pois silmistä ja pois mielestä, piilossa omassa lokerossaan, jonne tavan tallaaja ei vahingossakaan eksy. 

Nyt olemme kuitenkin saapuneet siihen pisteeseen, jossa tämän kamelin selkä katkeaa. En ole suuria vaatinut yhteiskunnalta vastineeksi. Ymmärrän kyllä että järjestelmään sisältyy paljon asioita, joita ei tule ajatelleeksi silloin kun ne toimivat, mutta tarvitsemmeko todella yksilöinä niitä kaikkia, vai onko niiden perimmäinen tarkoitus kuitenkin vaan pitää meidät tyytyväisinä hyvin öljytyn koneiston osasina. Kuormitammeko esimerkiksi terveydenhuoltoa pääsääntöisesti sen takia että yhteiskunta kuormittaa meitä?  Onko vapaa-ajan autoilu tieverkoston pääasiallinen kuormittaja? Tuottaako koulujärjestelmämme onnellisia, hyvinvoivia nuoria vai tuoretta kuuliaiseksi ohjelmoitua polttoainetta koneiston ylläpitoon? Tukeeko KELA todellisuudessa ihmisten arkea vai luoko se heille illuusion siitä että ilman järjestelmän armopaloja selviytyminen on mahdotonta? Jos ihmisellä menee vuoden lääkkeisiin kolmen kuukauden eläkkeet, voisiko tämän tulkita siten että järjestelmä on rikki? Toisaalla kansanedustajille maksetaan sopeutumiseläkettä. Kuka sopeuttaisi heidän työnantajansa siihen ettei kolmeen kuukauteen vuodesta ole rahaa ruokaan, vaatteisiin tai asumiseen. Sairastamiseen vain. Kuka tällä rikastuu? Jo vähän kuluneeksi käynyt teoria, mutta kenties lääkeyhtiöt, joiden mustaan aukkoon imaistaan köyhien eläkeläisten tuloista mojova siivu yhteiskunnan oravanpyörässä juoksemisen aiheutuneiden sairauksien hoitokuluista. 

Taas lähti juttu rönsyämään, mutta siis... Katson että minulla Suomen kansalaisena, veronmaksajana ja tuottavana yksilönä tulee olla yhtäläinen oikeus käyttää verorahoillani tuotettuja palveluita. Onko todellakin näin, että esi-isämme ja -äitimme taistelivat maamme itsenäisyyden puolesta sen tähden, että luovutamme mukisematta itsemääräämisoikeutemme pois? Että Suomessa vuonna 2021 alistumme siihen, että kansalaisen tulisi altistaa itsensä usealle täysin turhalle, mahdollisesti kuolemaan johtavalle tai pysyvästi vammauttavalle kajoavalle toimenpiteelle, voidakseen mennä uimahalliin tai ravintolaan. Luuletteko todellakin, että jos kuuliaisuuspassi ulotetaan koskemaan työssäkäyntiä, ihmiset nöyrtyvät jonottamaan piikille työnsä menettämisen pelosta. Oletteko tulleet ajatelleeksi millaisen aukon näiden ihmisten irtautuminen tekee järjestelmään? Arvatenkin sen tulette piankin huomaamaan. Tällä yhteiskunnalla ei ole minulle enää tarjottavaa ja minä olen sille jo kaikkeni antanut. Olen kiitollinen siitä että vuosi vuodelta olen alkanut elää aina vain enemmän itseni näköistä elämää ja vielä kiitollisempi siitä että saan elää sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka hyväksyvät sen ja rakastavat minua tällaisenaan. Näin maamme itsenäisyyden muistopäivän alla julistan oman itsenäisyyteni alkaneeksi.